Siirry pääsisältöön

Kirjojen keräilijä ja runoniekka


Suurin osa nykykirjallisuudesta käsittelee keskiluokkaista maailmantuskaa, ja kirjoja lukee enimmäkseen keskiluokka. Tämä on outoa, koska useimmat kirjailijat ovat itse hyvin köyhiä, kirjoittaa Asta Leppä. Mistä kirjallisuuteen saataisiin muitakin ääniä (HS 24.7)?

Otan nyt esimerkiksi historian tuntemattomat suurmiehet, jotka eivät aikanaan eikä myöhemminkään suurmiehen kriteereitä täyttäneet. Kalevalan kerääjä, Elias Lönnrot, kyläräätälin poika, on poikkeus. Tällaisia olivat kirjoista kiinnostunut Kirja-Matti ja kansanrunoilija Juhana Ihalainen. He elivät 1800-luvun alkupuolella, jolloin kirjojen saatavuus lukutaidosta ja kirjoittamisesta puhumattakaan olivat harvinaista herkkua. Kirja-Matti ja Juhana Ihalainen eivät ole kiinnostaneet edes tietokirjailijoita.

Kirja-Mattia pidettiin aikanaan ja hyvin pitkälle viime vuosikymmeniin saakka höperönä, lukutaidottomana kirjojen kaupittelijana. Juhana Ihalainen, köyhä ja rujo, loisen poika, kirjoitti ja opetti myös muita. Ihalaista ei arvostettu, ja hän jäi muiden rautalammilaisten kansanrunoilijoiden mm. talonpoika Paavo Korhosen, varjoon.

Ihalaisen vanhempia on jopa etsitty väärältä suunnalta. Tähän vaikutti vuoden 1824 jälkeisiin kirkonkirjoihin merkitty väärä syntymävuosi, 1799. Ihalaisen vanhempina pidettiin naimisissa olevia talollisia Riitta Raatikaista ja Joh. Ikäläistä. Viimeksi mainitun sukunimi on tulkittu Ihalaiseksi. Tämä virheellinen tieto harhautti 1900-luvulla julkaistun Kansallisen Elämäkerraston kirjoittajia.

Historiantutkijan, Helsingin yliopiston professorin ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajan, Kustavi Grotenfeltin (Kahdeksantoista runoniekkaa. 1889) arvio Ihalaisen runoudesta ei ole mairittelevaa: Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Tämän lisäksi hän toteaa: Tämä onnetoin elämän alku sitten ikäänkuin painoi merkkinsä kaikkiin hänen
myöhempiinkin kohtaloihinsa.

Kansanrunoilija Juhana Ihalaisen (1798-1856) aikalainen, Matti Pohto, on toinen suomalaisen kulttuurin suuri tuntematon. Pohdon kirjakokoelma korvasi Turun palossa vuonna 1827 tuhoutuneen kansalliskokoelman.

Matti Pohto (1817-1857) syntyi Isonkyrön pitäjän Ylistaron kappelissa. Matti Pohdon isä, Iisakka Jaakonpoika, oli juoppo tappelupukari, jonka veloista talo myytiin, kun Matti oli 8-vuotias. Tämän jälkeen vanhemmat elivät loisina. Virallisten papereiden mukaan Matti oli kirjoilla yhdessä vanhempiensa kanssa koko ikänsä. Käytännössä hän ei kotona viihtynyt, vaan vaelsi ympäri maata. . Ensi kertaa hän karkasi viisivuotiaana. Lapsuus oli ankea: tarinan mukaan Matti ruoskittiin Vaasan torilla 10-vuotiaana, koska hän oli kerjätessään teeskennellyt kuuromykkää.

Parikymppisenä Pohto innostui kirjoista, alkoi kerätä ja kaupitella niitä ja opetteli paitsi lukemaan myös sitomaan kirjoja. Hän kulki jalkapatikassa Suomea ristiin rastiin tuhansia kilometrejä kirjat ja vihkoset hylkeennahkaisessa laukussaan. Kirja-Matti kuoli vuonna 1857 Viipurin lähellä, kun toinen kulkumies pikaistuksissaan löi häntä kirveellä.

Pohdon kokoelma koostui ennen kaikkea virsistä, arkkiveisuista ja erilaisista opaskirjoista. Arkkiveisut olivat oman aikansa iltapäivälehtijournalismia, yhdelle arkille painettuja runomuotoisia uutisia vaikkapa väkivallanteoista tai lehtolapsista.

Pohto avusti Helsingin yliopiston kirjastoa. Eläessään Pohto luopui vain kaksoiskappaleistaan. Yliopiston kirjasto saattoi maksaa Kirja-Matille jotain sen lukuun ostetuista painatteista, mutta matkarahaa hänelle ei herunut. Suuren kokoelmansa Pohto osti omin varoin, ja miten tämä oli mahdollista arkkiveisuja myyvälle loiselle, on arvoitus.

Matti Pohdon elintavat olivat äärimmäisen vaatimattomat.  Vaatteet olivat kuluneita ja paikattuja, joita hän käytti kesät, talvet. Kuollessaan hänellä oli yllään kaksi takkia ja kahdet alusvaatteet.  Pohto liikkui aina jalan, talvisin kelkkaa vetäen. Matkoillaan Pohto tyytyi nukkumaan paikoissa, mihin pääsi kuten penkeille tai lämmittämättömiin ulkorakennuksiin. Pääkuluiksi jäivät kirjat.

Kirja-Matin keräilyhommaa ei yleensä ymmärretty. Häntä pidettiin pikemminkin hieman höperönä. Aina 1990-luvulle saakka uskottiin, että hän oli täysin luku- ja kirjoitustaidoton. Todellisuudessa Matti Pohto ei ollut ainoastaan hyvä lukija, vaan myös kirjoittaja, joka oli kansanmiehelle paljon harvinaisempaa kuin lukutaito.

Syynä Pohdon lukutaidottomuudelle haettiin ilmiömäisestä kuvamuistista. Aikansa sivistyneistön kaunokirjoitusta Matti Pohto ei kouluja käymättömänä hallinnut eikä osannut sitä myös lukea. Kirjeensä Pohto kirjoitutti ja saamansa luetutti muilla. Matti Pohto kirjoitti isoin kirjaimin, mitä tapaa kutsuttiin puolipräntiksi. Se oli hänen kotiseudullaan yleinen käytäntö, mutta jälkimaailman silmissä se näytti pikkulapsen kirjoitukselta.

Kirja-Matista on kirjoittanut Walter Appelqvist, joka oli kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija (k. 1970). Juhana Ihalaisen runojen tallentaja Vihtori Laurila (k. 1988) oli opettaja ja kirjallisuudentutkija.

Laurilasta tiedämme, että hänen toimiessaan 1930-luvulla Someron yhteiskoulussa opettajana, häntä syytettiin kommunistiksi koska kuului kuolemanrangaistusta vastustaneen Ihmisoikeuksien liiton valtuuskuntaan. Todisteeksi riitti Laurilan huoneen seinällä ollut Karl Marxin muotokuva ja rouva Aili Laurilan punainen käsilaukku. Todellisuudessa muotokuva esitti Leo Tolstoita mutta syytökset johtivat siihen että vuokraisäntä irtisanoi opettajapariskunnan vuokrasopimuksen


Matti Pohto "Vanhaan kirjaan kokoja" - Elämäkerta ja satavuotismuisto. 1959.






Juhana Ihalainen: Runoja; toim. Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi 1962.
Kuitunen, Kalevi, Kirjahulluja. C. Hagelstamin antikvaarinen kirjakauppa. Helsinki 1998.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/06/kirja-matti-suomen-robin-hood

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia ruotusotilaita Sydän-Hämeessä

Sydän-Hämeen Lehti Julkaistu 19.1.2019 10:42 Ruotsalainen ruotusotilas; asuna harmaa sarkatakki, pukinnahkahousut ja kolmikolkkahattu. Aseena yli metrin mittainen painava ”tussari”, eli vanhanajan kivääri, jossa oli piilukko. (Museovirasto) Syksyllä 1721 Suomeen saapui tuhansia uusia ulkomaalaisia. Suuri Pohjan sota oli syönyt miehiä Ruotsin armeijan suomalaisista joukko-osastoista. Rapakuntoista sotaväkeä täydentämään lähetettiin ruotsalaisia ruotusotilaita. Niin sanottuja lainasotilaita, joita oli kaikkiaan lähes 2400 miestä, ripoteltiin niin Uudellemaalle, Satakuntaan, Varsinais-Suomeen, Hämeeseen kuin Savoon. Sotilaista neljännes asettui 42 hämäläispitäjään, suurimmaksi osaksi Etelä-Hämeeseen, lukuisia sotilaita myös Sydän-Hämeeseen. Sotilaat olivat maaseudun poikia Etelä- ja Keski-Ruotsista. Arviolta joka kolmas oli naimisissa. Suurin osa vaimoista ei kuitenkaan tullut Suomeen ja perheenyhdistämisistä on vain muutama tapaus tiedossa Hämeessä. Maaseudulla naimattomia na

Kaikille Pöperö-Maijoille ja Pöhkö-Jukille

Vaahteramäen Eemeli-kirjoissa köyhien elämä oli karua ja yhteiskunnalliset erot maalaisyhteisössä silmin havaittavissa. Kun Kissankulmassa järjestettiin kinkereitä notkuvien pöytien ääressä, järsivät vaivaistalon vanhukset leivänpaloja.  Astrid Lindgren kuvaa 1800-luvun loppupuolen maaseudun vähäosaisia ja tarinoissa on selvä yhteiskunnallinen viesti. Astrid Lindgren sai idean Eemeli-kirjoihinsa isänsä lapsuudenmuistoista Smoolannissa. Suomessa ensimmäiset vaivaistalot perustettiin 1880-luvulla ja Ruotsissa niitä oli jo aiemmin. Vaivaistaloihin koottiin pitäjän huonokuntoisimmat ja työhön kykenemättömät, eli vanhukset, sairaat ja vammaiset. Tällainen oli myös Kissankulman ja vaivaistalon väliä kulkenut Pöperö-Maija, jonka kautta kuulumiset Eemelin tempauksista kiirivät vaivaistaloon. Kirjan lukeneet tai televisiosta sarjaa seuranneet muistavat vaivaistalon asukkien ikimuistoisen joulujuhlan, kun Eemelin vanhemmat olivat lähteneet joulupäivänä kyläilemään ja lapset olivat jääne

Tulitikkuteollisuuden historiaa Karjalaisessa 13.7.2021

  Suomen ainoa itsenäinen tulitikkutehdas Tulitikku Oy aloitti toimintansa Jokelassa 1933 – tunnetuin tuote oli ”Trustivapaa Sampo-tikku” Jokelan tulitikkutehdas vuonna 1949  Kuva: Helsingin kaupunginmuseo 13.7.2021 10:02 Tuula Vuolle-Selki JAA Ruotsalainen  Ivar Kreuger  johti 1920-luvulla tulitikkutrustia tähdäten siihen, että saisi koko maailman tulitikkutuotannon haltuunsa. Kilpailijoita ostettiin, syötiin markkinoilta polkuhinnoilla tai viimeisenä keinona lähetettiin sabotoijia vahingoittamaan tehtaita ja niiden laitteita. Suomessakin kaikki tulitikkutehtaat menettivät vuonna 1927 ulkomaisen myyntivapauden, jolloin ne trustin kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella alistuivat tämän holhoukseen. Sopimus oli näin ollen Suomelle epäedullinen, koska Ruotsin tulitikkutrusti oli ”kuin pukki kaalimaan vartijana”, kirjoitti  Keski-Uusimaa -lehti vuonna 1933. Tuotteiden ulkomaille myynti tapahtui trustin kautta. Uusi Aura 15.1.1933  Kuva: Uusi Aura 1920-LUVUN LOPULLA  suomalaiset liikemieh